Venäjän vapain mies -elokuva toimii monelaisilla tasoilla. Kirjailija Viktor Jerofejevin elämän, yhteiskunnallisen toiminnan ja perhehistorian kautta katsotaan Neuvostoliittoa ja Venäjän nykyistä murrosvaihetta. Jerofejev tunnetaan myös Suomessa, hänen kirjoistaan on käännetty suomeksi mm. Hyvä Stalin ja Venäläisen sielun ensyklopedia. Myös perhehistoria tunnetaan. Vanhemmat olivat neuvostodiplomaatteja, 50-luvulla kirjailija vietti lapsuusvuosiaan Pariisissa ja myöhemmin perhe asui Afrikassa.
Jerofejev on myös aina ollut suosittu haastateltava läntisessä mediassa, kielitaitonsakin vuoksi. Venäjän tilanteesta saa sujuvan lehtijutun haastattelemalla englantia puhuvaa, tunnustettua kirjailijaa ja toisinajattelijaa, jolla on selkeät, perustellut mielipiteet ja ajattelussaan vahvat liberaalit eurooppalaiset lähtökohdat. Hänellä on paitsi kielitaitoa myös edellytykset arvioida sitä, miten hänen sanomansa oikeasti tulee otetuksi vastaan länsimaisessa mielenmaisemassa. Tutustuin Viktor Jerofejeviin Moskovassa 2000-luvun taitteessa kun Kremliä lähellä oleva nuorisojärjestö Nashi vainosi häntä ja Vladimir Sorokinia. Teoksia syytettiin "pornografisiksi" ja "epäkansallisiksi".
Elokuvan englanninkielinen nimi, Russian Libertine, kertoo ehkä vielä paremmin siitä, miten kauas ulkokehälle elokuvan päähenkilö asemoituu suhteessa ympäröivän yhteiskunnan arvonormeihin, itse asiassa hyvin halukkaasti. "Minulla on ollut onnea, olen Venäjän vapain mies. Ei ole virkoja, palkintoja, pomoja tai alaisia." Mies on ollut Brezhnevin ajoista dissidentin kirjoissa. Venäläisestä kontekstista puheen ollen, myös dissidenttiälymystön kesken on raskaita erimielisyyksiä ja henkilöityneitä kiistoja. Monille toimijoille, myös Jerofejeville, löytää lyttääjät, jos haluaa etsiä, mutta kannattaa mieluummin kuunnella itse mitä ihmisillä on sanottavaa ja vertailla sitä itse.
Kun Venäjästä kirjoittaa lehtijuttuja tai tekee dokumenttia ulkomaalaiselle yleisölle, joutuu aina miettimään sitä, miten asiat toimvat irroitettuna paikallisesta kontekstistaan. Siitä todellisuudesta, jossa asuvat ihmiset tulkitsevat itseään ja ympäristöään erilaisen kartan mukaan kuin ulkopuoliset. Tämä siirtymä on tietysti tottta kaikkien kulttuurien kohdalla, mutta Euroopan sisällä venäläisyys on kuitenkin Toinen, lähtökohtaisesti vähintäänkin vieras. Kliseille, mielikuvien ja mielipiteiden vahvistamiselle on kysyntää, ei niinkään paikallisen todellisuuden tarkastelulle sen omista lähtökohdista.
Taiteessa vastuu kuitenkin siirtyy kuulijalle. Tavallisen katsojan näkökulmasta elokuva on elokuvana onnistunut. Siinä on joitakin myös uudella tavalla Moskovaa ja moskovalaisia katsovia otteita ja kuvakerronta on paikoin harvinaisen kaunista ja oivaltavaa. Mutta se nojaa paljolti myös perinteisesti nähtyyn kuvastoon Moskovasta ja Venäjästä, sellaisena kuin sen läntinen ihminen mielellään näkee ja vahvistaa joiltakin osin sitä tietynlaista ikonista kuvaa, joka Venäjästä läntisessä mielenmaisemassa on. Tämä on tietysti yksi visuaalisen kerronnan lainalaisuuksista: voimakkaat, tunnistettavat ja hyvin mielikuvia kantavat kuvat ovat houkuttelevia ja tietyllä tavalla välttämättömiä.
Jerofejev itse ei sinänsä puhu mitään erityisen poikkeuksellista eurooppalaisia liberaaleja arvoja kantavaksi venäläiseksi. Ehkä se saattaa yllättää suomalaisen katsojan, että Jerofejevin mielestä Vladimir Putin on liberaalimpi kuin 80 prosenttia venäläisistä ja että jos nyt pidettäisiin täysin vapaat ja rehelliset vaalit, valtaan saattaisi nousta hirviö, vieraskammoinen diktaattori. Jerofejev kavahtaa vallankumouksellsia pyrkimyksiä ja antaa Putinille tavallaan saman roolin kuin Jeltsinille ja Gorbatshoville monet antoivat aikaisemmin: toistaiseksi paras arkaaisen kaaoksen vastainen kilpi. Valta on kyllä vaihtunut Venäjällä pariin otteeseen, mutta pahimmilta skenaarioilta on vältytty.
Tässä on yksi esimerkki viestistä, joka ei Venäjän todellisuuden ulkopuolella välttämättä toimi tarkoitetulla tavalla. Jerofejev ei keskustele banaalilla hyvä - huono -akselilla, jolla kaikki erittelevä analyysi leimautuu helposti apologiaksi tai vaikkapa ihmisoikeuksien relativisoinniksi "paikallisten olosuhteiden" nojalla. Jerofejev kyllä tuntee Venäjän ongelmat ja hänen katsannossaan nykypolitiikalla luodaan vakavien ongelmien juuria tuleviin vuosiin. Kirjailija yksinkertaisesti arvioi niitä syitä, joiden takia Putinilla on Venäjällä edelleen aitoa kannatusta. Hän tietää itsekin olevansa länsimielisen älymystön suhteellisen vähälukuisessa joukossa arvioineen. Kannatuksen syyt ovat vielä pahempien skenaarioiden todellisessa uhassa ja mm. siinä, että Jeltsinin/Putinin aikana on synnytetty ja säilytetty ihmisten yksityiselämän vapaus. Sanaton yhteiskuntasopimus osittaisista vapauksista on mielenosoituksista päätellen osoittautunut riittämättömäksi osalle kansalaisista, mutta se riittää isolle osalle väestöä, joka on Jerofejevin mukaan mentaliteetiltaan "talonpoikaista".
Tässä ei voi olla sanomatta, taas suomalaisen vastaanottajan mielenmaisemaa ennakoiden, että venäläinen "talonpoikainen" mentaliteetti oli jo keisarivallan aikana, maaorjuuden ja sen jälkeisen yhteismaaomistuksen oloissa jotain aivan muuta kuin suomalaisen, isojaossa maansa saaneen itsenäisen talonpoikaiston mentaliteetti. Neuvostovalta pani matalaksi kulakkivainoissa sen orastavan itsenäisyyden, mitä talonpoikaisväestössä esiintyi. Moskovassa oli perestroikan aikana sanonta, jonka mukaan akvaariosta tehtiin kalakeittoa, mutta kalakeitosta ei saa enää akvaariota. Stalin teki kaksin käsin väestöstä mahdollisimman mieleistään ja itsestään heille jumalan. Hänen yläluokkansa, varsinkin diplomaattien lapset, näkivät ja oppivat jotain muuta ja vieraantuivat tietysti kotimaahan jääneestä "talonpoikaisesta väestöstä". Tämä Venäjän eliitin (johon älymystö myös kuuluu) ja "kansan" mentaliteettikuilu on Venäjän historian toistuva teema. Kirjailija, diplomaatin poika Jerofejev ei sitä ole keksinyt eikä siihen syyllinen.
Pahimmat vihollisensa Jerfofejev on kohdannut äärikonservatiivisissa stalinisteissa ja vielä vanhempaan ultranationalistiseen perinteeseen nojaavissa joukoissa. On uhkailuja, syytteennostoyrityksiä, jatkuvaa hankaluutta ja häiriköintiä. Kirjailija katsoo kuitenkin, että raskaimman jälkeen hinnan hänen vapaudestaan on maksanut neuvostohierarkiassa korkeisiin virka-asemiin noussut isä, jonka piti mm. Unescon varapääsihteerinä toimittuaan siirtyä Venäjän ulkoministeriön kakkosmieheksi. Pojan kirjallinen toiminta kuitenkin siirsi isän sivuraiteelle ja tuotti hänelle itselleen potkut kirjailijaliitosta.
Viktorin veli Andrei, taidekuraattori, esiintyy elokuvassa myös. Hänkin on ajautunut taiteellisen näkemyksensä kanssa vaikeuksiin ja saanut potkut Tretjakovin galleriasta. Joku saattaa muistaa Moskovaa kohahduttaneet kuvat suutelevista miliiseistä tai McDonaldsia mainostavasta kristuksesta. Kuvasto ei aiheuttaisi länsimaisessa nykytaiteessa esiintyessään normaalia kaakatusta enemmän reaktioita, mutta sellaisella on edelleen iskuvoimaa venäläisessä yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Joka on juuri sitä mitä se tällä hetkellä on ja josta käsin venäläisten vain on suuntaansa haettava kansakuntana.
Elokuvassa on vahva kohtaus, jossa Jerofejev kävelee hautausmaalla ja kysyy suoraan itseltään, miten Stalinin neuvostovallan diplomaattina erosi natsidiplomaatista, mikä ero siinä oli. Ja päätyy vastaamaan itselleen, että isä ei ole hänelle diplomaatti eikä kommunisti, vaan isä, jonka hän "murhasi" omalla toiminnallaan, ja joka antoi sen hänelle anteeksi. Ehkä tältä pohjalta voi miettiä yleisemminkin niitä monimutkaisuuksia, joita minkä hyvänsä menneisyystyöskentelyn tiellä on, myös naapurissa.
Tulevaisuudesta nähdään Maija - Jerofejevin pieni tytär, joka herättää kirjailijassa toivon. Isän tunteet kohdistuvat luonnollisella tavalla tulevaan. Jos huomisen Venäjä on kehittymässä tuollaiseen avoimempaan ja luovempaan suuntaan, sillä on mahdollisuus.
http://russianlibertine.com/
tiistai 24. huhtikuuta 2012
torstai 12. huhtikuuta 2012
Saako Suomesta Solzhenitsynin kirjoja?
Sofi Oksasen kustantamo Silberfeldt julkisti uuden laitoksen Solzhenitsynin kirjasta Gulag – Vankileirien saaristo. Kuinka moni oikeastaan tiesi, että kaikki kolme osaa 70-luvulta ovat keräilyharvinaisuuksia ja että kirjastoista ne ovat käytännössä kaikki lainassa tai varattuja? Minä esimerkiksi olisin lähettänyt luottavaisesti sitä kirjastosta hakemaan. Oman kotini pienviljelijäperheen hyllyssä tämä ja moni muu kirja oli ja on siellä edelleen. Ja luettu aikoinaan. Moni muu suomalaisten kokemuksista naapurin leirijärjestelmässä kertova opus on niin ikään tallella ja luettu. Siihen ei kuitenkaan näköjään auta tuudittautua, että tuollaisia kirjoja on "tietysti" saatavissa. Ei niitä ole, jollei kukaan julkaise uusia painoksia kun edelliset loppuvat.
Suomeen Solzhenitsynin todistus tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan vuonna 1974, ja ensimmäinen osa kierrätettiin Suomeen suomeksi ruotsalaiskustantamon kautta. Kaksi muuta julkaistiin jo Suomessa. Olen oman kirjankirjoitusprosessini osana todennut miten tavattoman epätasainen kokemus tietämisestä, näkökulmista ja sanomisen rajoista Suomessa on sen mukaan osuiko aktiivisena aikuisena mukaan kaupunkilaisen älymystövasemmistolaisuuden isoon aaltoon vai jäikö ikä- ja/tai paikkakuntasyistä sen ulkopuoliseksi. Tästä aallosta ulkopuoliseksi jääneenä tuntui ensi hätään, ettei Neuvostoliiton sortojärjestelmän kuvauksissa mitään järisyttävän uutta olisi.
Aika ja kokemukset ovat korjanneet näkemystä siihen suuntaan, että jos ei uutta kaikille olisikaan, niin joillekin on. Venäläisen ystävättäreni Venäjällä asuva 15-vuotias sisarentytär kysyi muutama vuosi sitten kaunokirjallista tekstiä lukiessaan: ”Täti, mitä ovat bolshevikit?” Tämä herätti minut silloin miettimään sitäkin mitä ja miten Suomenkin kouluissa on opetettu, mitä opetetaan ja mitä meillä on edes tarjolla luettavaksi, sitten kun kysymykset heräävät kouluopetuksen takia tai siitä huolimatta. Suomessa kaikki torjunta (myös tätä) aihetta kohtaan ei aina liity eikä ole aiemminkaan liittynyt pelkäämiseen tai muuhunkaan vaikenemisen tarpeeseen. Työhypoteesini on tässä vaiheessa se, että totaalinen poliittinen, kulttuurinen ja kielellinen torjunta oli jo autonomian aikana hyväksi havaittu enemmistön selviytymisstrategia. Kun ollaan mahdollisimman paksun Kiinan muurin takana, selkä sitä vasten, ollaan kaikkein vastustuskykyisimpiä, kasvetaan orgaanisesti erilleen. Ei kiinnosta hyvä eikä paha, pitäkää hyvänänne. Tämänkaltaista torjuntaa pidän ainakin osatekijänä asiassa.
Julkistamistilaisuudessa esiintyneet asiantuntijat tiesivät asiansa. Ehkä liian yksioikoisesti sanottiin, että gulagista ei ole Venäjällä edes keskusteltu. Kyllä siellä on. Esimerkkinä vaikkapa saman keskustelutilaisuuden päätteeksikin esitettiin Maria Goldovskajan elokuva Solovetskin vankilasaaresta vuodelta 1988, joka on ihan Mosfilmin tuotantoa. Kävin Solovetskissä 2000-luvun alussa. Paikka on ainutlaatuisen kaunis ja karmea yhtä aikaa. Goldovskajan elokuva sisältää aivan korvaamatonta haastattelumateriaalia.
Esimerkiksi Aleksander Prohorov on elokuvassa henkisesti ja fyysisesti energinen vanha ihminen, joka vitsailee, kuinka pidättäjät varastivat ensimmäiseksi hänen työkomennukselta tuodun amerikkalaisen takkinsa ja ärsyyntyy "nykynuorisolle", joka ei usko hänen kertomuksiaan Solovetskista. Eivät usko, että moista mielivaltaa muka saattoi olla olemassakaan! Toinen haastateltava näyttää kuvia Moskovan kadulla kävelevästä vanhasta miehestä, kunniamerkit rinnassa. Kyseessä on tuttu kriminaalileirivanki, toisten vankien massateloituksiin osallistunut mies. "Mutta en sano hänen nimeään. Hänellä on lapsia, lapsenlapsia, minun on heitä sääli. Kuinka paljon gulagissa heitä oli, tämän yhdenkö minä nimeäisin?" Yhteiskunta on sitten elänyt näin, sulattaen itseensä tekijät ja uhrit.
Kun asuin ensimmäisen talveni Moskovassa 1989, aihe oli jo paljonkin esillä – kaiken muun, glasnostin innostaman neuvostovallan syntien perkaamisen ohella. Esimerkiksi silloinen journalismi oli aiemmilta vuosikymmeniltä kertyneen hiljaisuuden paineen purkautuessa ihan eri planeetalta kuin se mitä oli nähty ennen ja se, minkälaiseksi ala sittemmin muuttui.
Mutta se pitää paikkansa, että aiheen valtavuuteen ja kaikkialle yhteiskuntaan ulottuvuuteen nähden – sekä hollywoodisoinnin kautta kaikkialle ulottuvan holokaustiin verrattuna – gulagin käsittely on ollut vähäistä. Ja kiinnostus on jälkikäteen katsoen ollut hyvin aaltomaista ja kulloisessakin vaiheessaan lyhytikäistä. Nyttemmin aihe on Moskovassa paitsi poliittisesti epämuodikas, eritasoisessa julkisessa keskustelussa myös revision kohde. Torjuntaan sekoittuu myös jonkinlaista uupumusta perestroikan aikana auenneeseen jatkuvaan negatiivisen tiedon tulvaan.
Neuvostoliiton Anne Frankin, Nina Lugovskajan tarinan kertova kirja tuntuu traagisella tavalla jäävän tarpeettomaksi, sillä se ei yksinkertaisesti myy Venäjällä. Ei se hirveän tunnettu ole Suomessakaan, vaikka ilmestyi WSOY:ltä vuonna 2004 nimellä Haluan elää. Tuore HS:n kuukausiliite valittelee, ettei ole yksilökohtaisia aikalaiskertomuksia gulagista. Kyllä niitä on. Lugovskajan kirja on vain yksi niistä. Myös suomalaisten todistajien kirjaamaa kertomusta on siinä määrin, että teksteistä on Erkki Vettenniemi toimittanut antologian Suomalaisia vankileirien saaristossa (Art House 2002).
Yksi leirijärjestelmään henkilökohtaisesti tutustunut suomalainen Niilo Koljonen yritti jo 50-luvulla raportoida aiheesta YK:lle ja keräsi muistiinpanoja kohtalotovereiltaan. Hanke johti suojelupoliisin kuulusteluihin ja käsikirjoituksen takavarikointiin. Kirja on vasta nyt julkaistu, nimellä Suomalainen vankileiriraportti (Otava 2011). Epätavallinen kaveri, kaiken kaikkiaan, Koljonen. Istuttuaan gulagissa, opiskeli Harvardissa, työskenteli valtioneuvostossa työelämäasioissa ja käräytti muun muassa demarien Suomen ammattijärjestön CIA-rahoituksesta. http://fi.wikipedia.org/wiki/Niilo_Koljonen
Erkki Vettenniemi kertoi mielenkiintoisena yksityiskohtana, että Koljonen ei pirteänä eläkeläisenä enää ollut kiinnostunut osallistumaan gulag-muisteluun. ”Hänelle se oli historiaa ja hänellä oli jo muita projekteja.” Tällaisia ihmisiä olen tavannut myös Venäjällä. Sotia, leirejä ja kauheuksia kokeneita ihmisiä, joille ne ovat ”historiaa”. Asioita lipsahteli esiin erilaisissa yhteyksissä, mutta niistä ei haluttu varsinaisesti keskustella. Ehkä ne ovat liian raskaita tai nöyryyttäviä muisteltavaksi, ehkä niistä on vaiettu liian kauan enää palattavaksi – tai ehkä niitä on oikeasti kyetty käsittelemään jollain muulla lailla. En ole uskaltatunut kyökkipsykologisoimaan heidän elämäänsä sen enempää, vaikka olen tällaisten asioiden käsittelemistä koskevaa kirjallisuutta lukenutkin. Koljosen kirjaa olen selannut sen verran, että luettava se on.
Ehkä on niin, että journalistit liiankin helposti karttavat toistoa. Juttu tapetaan toimituksessa tehokkaimmin sanomalla, että ”onhan tästä jo ollut”. Vähän pitkäkestoisempien asioiden ja ihmiskunnan muistia tallentavien teosten kanssa on kuitenkin ajateltava toisin. Joka tapauksessa Nobel-palkitun Sozhenitsynin Gulagin julkaiseminen uudelleen, suomen kielellä, kaikkien meidän jälkeemmekin tulevien luettavaksi, on itsessään kulttuuriteko. Esipuheet ja muuta materiaalia osoitteessa www.gulag.fi
PS Ilmeisesti kysyntää on, sillä sekä perinteiset että verkkokirjakaupat ilmoittavat painoksen loppuneen. http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9526753429
PS 2 Akateemisen nettikauppa lupasi vielä ainakin sunnuntaina kirjaa viidessä päivässä. Kustantaja näyttää kertovan facebookissa, että koetetaan toimittaa kirjoja saatavaksi kaikkialta. En ymmärtänyt onko niitä jossain jemmassa vai pitääkö painokoneita pyöräyttää. Selväksi käy vain se, että kirjakaupat ovat aliarvioineet kysynnän oikein pahan kerran.
PS 3 Ilmeisesti kirja liikkuu taas, koskapa adlibrikseenkin on ilmestynyt toimitusaika.
Suomeen Solzhenitsynin todistus tuli pahimpaan mahdolliseen aikaan vuonna 1974, ja ensimmäinen osa kierrätettiin Suomeen suomeksi ruotsalaiskustantamon kautta. Kaksi muuta julkaistiin jo Suomessa. Olen oman kirjankirjoitusprosessini osana todennut miten tavattoman epätasainen kokemus tietämisestä, näkökulmista ja sanomisen rajoista Suomessa on sen mukaan osuiko aktiivisena aikuisena mukaan kaupunkilaisen älymystövasemmistolaisuuden isoon aaltoon vai jäikö ikä- ja/tai paikkakuntasyistä sen ulkopuoliseksi. Tästä aallosta ulkopuoliseksi jääneenä tuntui ensi hätään, ettei Neuvostoliiton sortojärjestelmän kuvauksissa mitään järisyttävän uutta olisi.
Aika ja kokemukset ovat korjanneet näkemystä siihen suuntaan, että jos ei uutta kaikille olisikaan, niin joillekin on. Venäläisen ystävättäreni Venäjällä asuva 15-vuotias sisarentytär kysyi muutama vuosi sitten kaunokirjallista tekstiä lukiessaan: ”Täti, mitä ovat bolshevikit?” Tämä herätti minut silloin miettimään sitäkin mitä ja miten Suomenkin kouluissa on opetettu, mitä opetetaan ja mitä meillä on edes tarjolla luettavaksi, sitten kun kysymykset heräävät kouluopetuksen takia tai siitä huolimatta. Suomessa kaikki torjunta (myös tätä) aihetta kohtaan ei aina liity eikä ole aiemminkaan liittynyt pelkäämiseen tai muuhunkaan vaikenemisen tarpeeseen. Työhypoteesini on tässä vaiheessa se, että totaalinen poliittinen, kulttuurinen ja kielellinen torjunta oli jo autonomian aikana hyväksi havaittu enemmistön selviytymisstrategia. Kun ollaan mahdollisimman paksun Kiinan muurin takana, selkä sitä vasten, ollaan kaikkein vastustuskykyisimpiä, kasvetaan orgaanisesti erilleen. Ei kiinnosta hyvä eikä paha, pitäkää hyvänänne. Tämänkaltaista torjuntaa pidän ainakin osatekijänä asiassa.
Julkistamistilaisuudessa esiintyneet asiantuntijat tiesivät asiansa. Ehkä liian yksioikoisesti sanottiin, että gulagista ei ole Venäjällä edes keskusteltu. Kyllä siellä on. Esimerkkinä vaikkapa saman keskustelutilaisuuden päätteeksikin esitettiin Maria Goldovskajan elokuva Solovetskin vankilasaaresta vuodelta 1988, joka on ihan Mosfilmin tuotantoa. Kävin Solovetskissä 2000-luvun alussa. Paikka on ainutlaatuisen kaunis ja karmea yhtä aikaa. Goldovskajan elokuva sisältää aivan korvaamatonta haastattelumateriaalia.
Esimerkiksi Aleksander Prohorov on elokuvassa henkisesti ja fyysisesti energinen vanha ihminen, joka vitsailee, kuinka pidättäjät varastivat ensimmäiseksi hänen työkomennukselta tuodun amerikkalaisen takkinsa ja ärsyyntyy "nykynuorisolle", joka ei usko hänen kertomuksiaan Solovetskista. Eivät usko, että moista mielivaltaa muka saattoi olla olemassakaan! Toinen haastateltava näyttää kuvia Moskovan kadulla kävelevästä vanhasta miehestä, kunniamerkit rinnassa. Kyseessä on tuttu kriminaalileirivanki, toisten vankien massateloituksiin osallistunut mies. "Mutta en sano hänen nimeään. Hänellä on lapsia, lapsenlapsia, minun on heitä sääli. Kuinka paljon gulagissa heitä oli, tämän yhdenkö minä nimeäisin?" Yhteiskunta on sitten elänyt näin, sulattaen itseensä tekijät ja uhrit.
Kun asuin ensimmäisen talveni Moskovassa 1989, aihe oli jo paljonkin esillä – kaiken muun, glasnostin innostaman neuvostovallan syntien perkaamisen ohella. Esimerkiksi silloinen journalismi oli aiemmilta vuosikymmeniltä kertyneen hiljaisuuden paineen purkautuessa ihan eri planeetalta kuin se mitä oli nähty ennen ja se, minkälaiseksi ala sittemmin muuttui.
Mutta se pitää paikkansa, että aiheen valtavuuteen ja kaikkialle yhteiskuntaan ulottuvuuteen nähden – sekä hollywoodisoinnin kautta kaikkialle ulottuvan holokaustiin verrattuna – gulagin käsittely on ollut vähäistä. Ja kiinnostus on jälkikäteen katsoen ollut hyvin aaltomaista ja kulloisessakin vaiheessaan lyhytikäistä. Nyttemmin aihe on Moskovassa paitsi poliittisesti epämuodikas, eritasoisessa julkisessa keskustelussa myös revision kohde. Torjuntaan sekoittuu myös jonkinlaista uupumusta perestroikan aikana auenneeseen jatkuvaan negatiivisen tiedon tulvaan.
Neuvostoliiton Anne Frankin, Nina Lugovskajan tarinan kertova kirja tuntuu traagisella tavalla jäävän tarpeettomaksi, sillä se ei yksinkertaisesti myy Venäjällä. Ei se hirveän tunnettu ole Suomessakaan, vaikka ilmestyi WSOY:ltä vuonna 2004 nimellä Haluan elää. Tuore HS:n kuukausiliite valittelee, ettei ole yksilökohtaisia aikalaiskertomuksia gulagista. Kyllä niitä on. Lugovskajan kirja on vain yksi niistä. Myös suomalaisten todistajien kirjaamaa kertomusta on siinä määrin, että teksteistä on Erkki Vettenniemi toimittanut antologian Suomalaisia vankileirien saaristossa (Art House 2002).
Yksi leirijärjestelmään henkilökohtaisesti tutustunut suomalainen Niilo Koljonen yritti jo 50-luvulla raportoida aiheesta YK:lle ja keräsi muistiinpanoja kohtalotovereiltaan. Hanke johti suojelupoliisin kuulusteluihin ja käsikirjoituksen takavarikointiin. Kirja on vasta nyt julkaistu, nimellä Suomalainen vankileiriraportti (Otava 2011). Epätavallinen kaveri, kaiken kaikkiaan, Koljonen. Istuttuaan gulagissa, opiskeli Harvardissa, työskenteli valtioneuvostossa työelämäasioissa ja käräytti muun muassa demarien Suomen ammattijärjestön CIA-rahoituksesta. http://fi.wikipedia.org/wiki/Niilo_Koljonen
Erkki Vettenniemi kertoi mielenkiintoisena yksityiskohtana, että Koljonen ei pirteänä eläkeläisenä enää ollut kiinnostunut osallistumaan gulag-muisteluun. ”Hänelle se oli historiaa ja hänellä oli jo muita projekteja.” Tällaisia ihmisiä olen tavannut myös Venäjällä. Sotia, leirejä ja kauheuksia kokeneita ihmisiä, joille ne ovat ”historiaa”. Asioita lipsahteli esiin erilaisissa yhteyksissä, mutta niistä ei haluttu varsinaisesti keskustella. Ehkä ne ovat liian raskaita tai nöyryyttäviä muisteltavaksi, ehkä niistä on vaiettu liian kauan enää palattavaksi – tai ehkä niitä on oikeasti kyetty käsittelemään jollain muulla lailla. En ole uskaltatunut kyökkipsykologisoimaan heidän elämäänsä sen enempää, vaikka olen tällaisten asioiden käsittelemistä koskevaa kirjallisuutta lukenutkin. Koljosen kirjaa olen selannut sen verran, että luettava se on.
Ehkä on niin, että journalistit liiankin helposti karttavat toistoa. Juttu tapetaan toimituksessa tehokkaimmin sanomalla, että ”onhan tästä jo ollut”. Vähän pitkäkestoisempien asioiden ja ihmiskunnan muistia tallentavien teosten kanssa on kuitenkin ajateltava toisin. Joka tapauksessa Nobel-palkitun Sozhenitsynin Gulagin julkaiseminen uudelleen, suomen kielellä, kaikkien meidän jälkeemmekin tulevien luettavaksi, on itsessään kulttuuriteko. Esipuheet ja muuta materiaalia osoitteessa www.gulag.fi
PS Ilmeisesti kysyntää on, sillä sekä perinteiset että verkkokirjakaupat ilmoittavat painoksen loppuneen. http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9526753429
PS 2 Akateemisen nettikauppa lupasi vielä ainakin sunnuntaina kirjaa viidessä päivässä. Kustantaja näyttää kertovan facebookissa, että koetetaan toimittaa kirjoja saatavaksi kaikkialta. En ymmärtänyt onko niitä jossain jemmassa vai pitääkö painokoneita pyöräyttää. Selväksi käy vain se, että kirjakaupat ovat aliarvioineet kysynnän oikein pahan kerran.
PS 3 Ilmeisesti kirja liikkuu taas, koskapa adlibrikseenkin on ilmestynyt toimitusaika.
 |
| Taustakuva Gulag - vankileirien saaristo -kirjan julkistamistilaisuudesta. Lähde: ei tiedossani. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)