Levottomuutta Venäjän sosiaalisessa mediassa

Semmoinen mies kuin Pavel Durov laittoi Venäjälle facebookia vastavaan oman sosiaalisen median nimeltä VKontakte. Se on maassa huomattavasti suositumpi kuin facebook. Jos en ole katsonut lukuja ihan killisilmällä, niin viime vuonna palvelussa kävi keskimäärin 16 miljoonaa venäläistä. Päivässä.

Sosiaalinen media on, kuten muissakin maissa, rahan arvoista tavaraa ja yleisen mielipiteen muodostumisessa yhä keskeisempi areena. Durovin firman kaksi osakasta myi huhtikuun alussa osakkeensa United Capital Partners -nimiselle yhtiölle. Yhtiön pääosakas Ilja Shtsherbovitsh on pitkän linjan hyvin verkostoitunut finanssitoimija, istuu muun muassa Venäjän valtion omistamien Rosneftin ja Transneftin päättävissä elimissä. Ostaja vakuuttaa 18.4. julkaistussa haastattelussa, (venäjänkielinen linkki) että  tarkoitus ei ole kajota "luovaan ja tekniseen puoleen" bisneksestä.

Durov ei pitänyt siitä, että firmasta melkein puolet myytiin tällä tavalla ja valittaa, että kauppa on yhtiöjärjestyksen vastainen. Hänen mukaansa VKontakten muilla osakkailla olisi ollut etuosto-oikeus.

Sitten viides päivä huhtikuuta tapahtui Pietarissa liikenneonnettomuus, jossa oli osallisena Pavel Durovin auto. Hänet nimettiin todistajaksi tapauksessa ja Pietarin toimistolla ja Durovin kotona järjestettiin  kotietsinnät liikenneonnettumuuden tutkinnan nimissä.

Tänään sunnuntaina 21.4. sitten Moskovassa levisi tiedotusvälineisiin huhu, jonka mukaan Durov muuttaa Yhdysvaltoihin, eikä jää odottelemaan rikostutkinnan etenemistä eikä tutustumaan uuteen yhtiökumppaniinsa sen enempää. Eikä mennyt kovin kauan kun oppositiohenkinen nettitelevisiokanava Dozhd jo perui uutisensa (venäjänkielinen linkki) ja kertoi Durovin itsensä kumoavan väitteet.

Varmaa tässä kaikessa on enää vain se, että sosiaalisen median kehitys Venäjällä on vielä mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin meillä konsanaan ja tästäkin tarinasta nähdään vielä jatko-osia.

EDIT: Muutosta kertonut toimittaja huomauttaa, että uutisen kiistänyt VKontakten tiedotusosasto ei suostu kertomaan missä mies on. Toimittaja pitää edelleen kiinni väitteestään, jonka mukaan  Durov on matkustanut pois Venäjältä, eikä kukaan osaa vastata milloin hän palaa. Hän huomauttaa myös, että Amerikassa viriteltäviä uusia projekteja, joista he kertoivat, ei ole kiistänyt kukaan.

EDIT2: Minua tuossa muistutettiin, että oppositiomediassa on kirjoiteltu Durovin ja VKontakten olleen jo aiemmin yhteistyössä turvallisuuspalvelujen kanssa. Miten tämä sitten menee yksiin viimeaikaisten uutisten kanssa, että nyt on ongelmia vallanpitäjän kanssa? Toimintaympäristön huomioon ottaen tällaisen toimijan jonkinasteinen yhteistyö turvallisuuspalvelujen kanssa lienee annettu asia, mutta on mahdotonta ottaa kantaa siihen, onko sen taso ollut "tavanomainen" vai jotenkin poikkeava. Vaikka VKontakten kanssa olisi päästy "yhteistyöhön", sen taso ei ole välttämättä tyydyttänyt toista osapuolta. Durovia on Moskovassa pidetty itsepäisenä miehenä. Jos tämä pitää paikkansa, tiukempi ote firmasta on ihan looginen askel.

Merikaapelilla ydinsähköä Venäjältä!

Yle Uutiset otsikoi:  "Venäjän uudesta ydinvoimalasta merikaapeli Suomen rajalle"
Suomalaisten mielestä tosin asiaa ei ole vielä esitetty heille. Sehän on uutinen. Sosiaalinen media herää. Venäläisestä ydinvoimalasta merikaapeli Suomeen!!!

Jos lukee lyhyen, asiallisen jutun loppuun asti, huomaa, että kyse on ensi sijassa Venäjän sähköverkon vahvistamisesta, joka on ollut jo kauan enemmän kuin tarpeen. Pullonkaulat ovat aiheuttaneet sen, että vaikka sähköä tuotettaisiin, se ei etene tarvitsijoille. Isommatkin siirtoyhteydet ovat olleet sellaisia, että käytännössä alueellisten voimaloiden pitää kyetä tyydyttämään sähkön tarve alueillaan. Venäläiset vetävät nyt Viipurin alueelle lisäyhteyksiä meritse ja maitse ja tarjoavat, että tästähän sitä voisi jatkaa Suomeenkin.

Juuri siirtoyhteyksien realiteetteja katsomalla käy ilmeiseksi, että Venäjältä Suomeen ostettava sähkö on käytännössä Sosnovyi Borissa tuotettua nyt ja on todennäköisesti vastakin, jos joku on muuta luullut. Leningradskaja atomnaja, niin kuin sitä paikalliset sähköniilot kutsuvat, on vanha voimala, jonka neljän reaktorin käyttöikää on juuri remontoitu pitemmäksi ja uutisessa mainittu uusi voimala tarkoittanee kahta voimalaan nousevaa uutta reaktoria

Jotkut muistavat taannoisen härdellin merikaapelista, jota perinteisten sähkötoimijoiden ulkopuolinen liikemiesryhmä halusi vetää suoraan Venäjältä Suomeen. Sitä markkinoitiin esittämällä lukuja Venäjän sähköntuotannon kokonaisjakautumasta. Että näin ja näin paljon siinä tulee esimerkiksi vesisähköä. Suomesta katsottuna kaukaiset Venäjän vesivoimalat eivät kuitenkaan lämmitä ensimmäistäkään hellaa Helsingissä. Kaapeli voi olla kenen tahansa, mutta samaa Leningradskaja atomnajaa siinä kulkeva virta on. Suomalaista kantaverkkoyhtiötä, joka yritti selittää, mitä verkkoon voi mihinkin kohtaan noin vain kytkeä ja mitä ei, sekä muita sähköalan toimijoita syytettiin silloin julkisuudessa mm. monopolien varjelemisesta ja ties mistä.

Nytkö se "merikaapeli" onkin mahdollinen?

Tässä uutisessa ei kuitenkaan ole kyse kokonaan uuden siirtoyhteyden luomisesta kokonaan uuteen kohtaan Suomen kantaverkkoa, vaan sähkön tuonti Suomeen on jo nyt järjestetty Viipurissa olevien siirtoasemien kautta. Se, vedetäänkö vanhojen yhteyksien lisäksi tästä lisäkapasiteettia Suomeen on tietysti suomalaisten asia. Taloudellinen, tekninen ja poliittinen.

Nykylukemaa en ala mistään tarkistaa, mutta Venäjän tuontisähkön osuus on vuosia ollut siinä kymmenen prosentin tienoilla ja ylikin Suomen sähkönkulutuksesta. Eikä venäläisen sähkön merkitys pohjoismaisessa sähköpörssissä Nord Poolissakaan vieläkään mitätön ole, kaikesta Norjan vedestä huolimatta ja venäläisen sähkön hinnannoususta huolimatta. Sähkö on tuoretuote, matkustaa huonosti ja hinnanmuodostukseen vaikuttaa kaikki teknisesti ja kaupallisesti saatavilla oleva teho. Nord Poolissa valtakunnanraja ei ole niin tärkeä asia kuin saatavuus ja hinta, vaan välillä maasta viedään, välillä tuodaan eri yhteyksiä pitkin. Ja hyvin voidaan viedä samaan aikaan kuin tuodaan.

Kun muutama vuosi sitten venäläiset kerran unohtivat ilmoittaa yhden reaktorin alasajosta, Nord Poolissa sähkön spottihinta ampui taivaaseen, kun kukaan ei tiennyt miksi raja ei anna sähköä ja markkina järjestäytyi uudelleen sen mukaan, että sitä Sosnovyi Borin sähköä ei ole. Kunnes saatiin tieto, että kyseessä on mittarivian aiheuttama oikosulku ja siitä seurannut automaattinen alasajo.
Sinänsä tästä opitiin kaksi positiivistakin asiaa. Reaaliaikaista tiedonsaantia Venäjältä ydinvoimaloiden tilasta on alettu Pohjoismaissa pitää itsestäänselvänä ja automatisoidut turvajärjestelmätkin näköjään toimivat ennakoidusti.

Venäläiset ovat jo vuosia aiemminkin esittäneet Suomelle maiden välisen valmiin siirtoyhteyden muuttamista kaksisuuntaiseksi, jotta sähkökauppaa voitaisiin käydä Pohjoismaiden ja Venäjän välillä molempiin suuntiin. Nyt hintojen lähestyessä toisiaan asia näyttää käyvän yhä ajankohtaisemmaksi. (linkki venäjänkielinen) Yleensä sähkön siirtoyhteyksien monipuolistamista ja vahvistamista pidetään positiivisena asiana, johon Itämeren alueella pyritään monin eri hankkein. Energia on kuitenkin luonteeltaan hyvin poliittinen taloustekninen kysymys. Yksi siirtoyhteys voi olla turvallisuuden ja huoltovarmuuden lujittamista ja toinen voi olla ongelmallista riippuvuutta, aina sen mukaan kuka asiaa katsoo ja mistä suunnasta, keneltä ja kuka virtaa ostaa. Mutta pelkästään teknisenä kysymyksenä: enemmän siirtoyhteyksiä on parempi kuin vähemmän siirtoyhteyksiä.

Tämä isompi kuva saattaa kuitenkin Suomessa hautautua sanojen "ydinvoima" ja "Venäjä" alle. Mistä varmaan osittain johtuu se, että suomalaiset toimijat ilmoittavat tässä vaiheessa julkisesti, etteivät ole tästä "uudesta merikaapelista" kuulleetkaan.

Postia Yves Rocherilta

Ainakin minun ikäiseni suomalaiset naiset muistavat Yves Rocherin kirjeet. Lippuja, lappuja, arpoja, kylkiäisiä, lahjalupauksia ja lisukkeita pursuili kirjekuoresta ja nopeapuheinen markkinointiteksti tarjosi lisää tavaraa ja alensi hintaa kuin hauska helppoheikki markkinoilla. Avainsanat olivat tietysti "ranskalainen" ja "kasvipohjainen". Nykypäivän kulutusyhteiskunnan ja nettikaupan mittapuulla hyvin tavanomainen markettitason "ranskalaisuus" oli varsinkin menneinä vuosikymmeninä ihan houkutteleva ilmiö ja postimyynti sen elinehto.

Jos joskus eläessäsi olit antanut periksi houkuttelevan näköiselle tarjoukselle, sait Yves Rocherin postia perääsi osoitteesta toiseen, vaikka lupausten, lahjojen ja koko brändin hehkun oli maailman muuttuminen jo haalistanut ajat sitten. Mitään vikaa yrityksessä ja sen tuotteissa ei varmaan ole, niitä myydään ympäri maailman ja niillä on oma segmenttinsä kosmetiikan kulutuksessa. Uusilla kehittyvillä markkinoilla riittää sitä paitsi kasvun varaa ja koeteltu postimyyntistrategia on yrityksen vahvimpia valtteja.

Mutta juuri postin kulusta tuli yhtiölle arvaamattoman iso murheenkryyni Venäjällä. Tai ei oikeastaan postin kulusta, vaan sen ympärille syntyneestä rikostutkinnasta, tai ei oikeastaan edes siitäkään, vaan venäläisen sisäpolitiikan kohinasta, johon ranskalainen yhtiö on tullut vedetyksi mukaan. Tai itse mennyt, miten sen nyt ottaa. Eikä se kuitenkaan alun perin ole halunnut muuta kuin lähettää provinssien venäläisille naisille ranskalaisen kosmetiikan hohdolla ympäröityjä, runsaita kirjeitä ja niiden perään paketteja, joiden tilaamiseen arvat, kylkiäiset, lahjalipukkeet ja vastustamattomat tarjoukset olisivat innostaneet.

Onnettomuudekseen Yves Rocher tilasi kuitenkin toimituspalveluja Navalnyin veljesten firmalta. Aleksei Navalnyi on huomattava venäläinen oppositiohahmo, jolla on muutama juristi selvittelemässä julkisten varojen käytön epäselvyyksiä Venäjällä ja joka käyttää projekteissaan taitavasti hyväkseen kansallista ja kansainvälistä julkisuutta. Veljensä Oleg, huomattuaan tehokasta jakelua kaipaavan yrityksen tarpeissa markkinaraon, tarjosi palvelujaan. Niitä Yves Rocher käytti vuodesta 2008 viime vuoden loppupuolelle asti. Navalnyi alihankkijoineen hoiti osaltaan yhtiön jakelua, venäläisnaiset saivat kirjeensä, osa pakettinsa ja kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä. Kunnes Navalnyin veljeksistä toisen niskaan alkoi sataa rikosjuttuja milloin metsäasioista, milloin viinatehtaan osallisuudesta ja nyt jo Yves Rocherin posteista. Yves Rocher sanoi sopimuksen irti joulukuun alussa ja melkein heti sen jälkeen käynnisti asiassa rikostutkinnan.

Novaja Gazeta-lehti julkaisi hiljattain hieman toisenlaista postia Yves Rocherilta kuin mihin kuluttajat olivat tottuneet. Skannatusta kirjeestä saa netistä lukea, (venäjänkielinen linkki), että yhtiön Venäjän johtaja on allekirjoittanut kantelun Venäjän sisäministeriön alaiselle superpoliisille, tutkintakomitealle (sledsvtenni komitet) ja valittaa siinä, että yhtiön luottamusta on käytetty väärin ja houkuteltu allekirjoittamaan Navalnyin veljesten jakeluyhtiön kanssa sopimus, joka näin jälkikäteen on osoittautunut epäedulliseksi. Tämä kirje siis elimelle, joka tutkii erityisen tärkeitä tai isoja rikoksia, joilla on esimerkiksi kansainvälisiä tai Venäjän alueiden välisiä vaikutuksia. Eikä esimerkiksi välimiesoikeuteen.

Nykyisessä tilanteessa Venäjällä asiaan voi suhtautua joko niin, että kyseessä on kahden "taloussubjektin" välinen kiista, joka hoidetaan oikeusteitse aivan normaalisti. Tai sitten voi katsoa, että kyseessä on oppositiopoliitikko Navalnyiin kohdistuvan ajojahdin osa, johon ranskalainen yhtiö on aktiivisesti osallistunut - painostettuna tai vapaaehtoisesti. Jälkimmäisen näkemyksen omaksuneet venäläiset ovat hukuttaneet Yves Rocherin netissä sen verran haisevien vastalauseiden tulvaan, että sen raikastamiseen eivät riitä kaikki yhtiön hajuvedet yhteensäkään.

Tässä yhteydessä täytyy muistaa, että täysin riippumatta ihmisen mielipiteestä Navalnyin suhteen, venäläisessä arvomaailmassa ilmiantajalla, kantelijalla on aivan erilainen moraalinen kaiku kuin vaikka Suomessa. "Koputtajan" (stukatshok) arvo liikkuu jossain alkuliman ja lattiaeristeen alapuolella. Kommentit yhtiön venäjänkielisellä facebook-sivuilla vaihtelevat lakonisista asiakassuhteen irtisanovista ilmoituksista täysin pidäkkeettömään nimittelemiseen ja räyhäämiseen "juudaksista". Puolustajia on harvassa. Venäläiset suuttuneet kuluttajat ovat myös hyökänneet yhtiön Ranskan ja Yhdysvaltojen sivuille, mutta sieltä kommentteja pyyhitään pois hiki hatussa sitä mukaa kun niitä ilmestyy ja kommentoijia bannataan. Banneista valittamista jatketaan venäjänkielisellä facebook-sivuilla, joista sieltäkin häviää kommentteja, mutta vähemmän. 

Yves Rocher julkaisi torstaina facebook-sivullaan lyhyen tiedotteen, jossa se lupasi julkaista kaikki eettisen normistonsa sallimat kommentit, ilmoitti ettei voi kommentoida ennen tutkinnan loppumista ja vakuutti, ettei tutkinnan päätyttyä kenellekään jää epäselvyyttä yhtiön maineesta. Paljon se tosin ei tuntunut auttavan, sillä kommentoijat puolestaan vakuuttivat, ettei maineesta ole enää nytkään epäselvyyttä kenelläkään.

Tutkintakomitea puolestaan julkaisi maanantaina nettisivullaan tiedotteen, (venäjänkielinen linkki) jossa se ilmoittaa aloittaneensa tutkinnan salaisen tutkinta-aineiston julkaisemisesta. Kirjeen Yves Rocherilta ei toki ollut tarkoitus joutua julkisuuteen. Komitea katsoo tiedotteessaan, että yhtiön nettihäiriköinti on vain yritys saada se vetämään ilmoituksensa pois ja huomauttaa, että juna meni jo, tutkinta jatkuu vaikka yhtiö vetäisi ilmoituksensa pois. Lisäksi komitea muistuttelee, että Yves Rocherilla on oikeus vetää puolestaan oikeuteen ne, jotka sen mainetta mustaavat.

Jos ajatellaan Yves Rocherin kaltaisen yrityksen ydinliiketoimintaa, mielikuvamarkkinointiin vahvasti nojaavaa kosmetiikan myyntiä vähittäisasiakkaille, mitään sen turhempaa ei ole olemassakaan kuin mahdollisuus käydä oikeutta maineestaan vihastuneita kuluttajia vastaan. Täysin turhalta vaikuttaa myös se, että tällainen yhtiö lähtisi omasta aloitteestaan pyytämään näyttävää rikostutkintaa sisäpoliittisesti näkyvintä ja erittäin kiistanalaista oppositiohahmoa vastaan. Yhtiön liiketoiminnan tarkoituksena on myydä shampoota mahdollisimman moneen päähän, riippumatta pään sisällöstä.

Koko tapauksessa on kyse noin 1,4 miljoonasta eurosta - koko liikesopimuksessa, koko ajalta vuodesta 2008 alkaen. Ja kuljetukset on hoidettu, alihankkijoille on maksettu yli puolet mainitusta summasta. Niinpä monet kommentoijat uskovat siihen mitä Oleg Navalnyi kertoo yhtiöön kohdistuneesta painostuksesta. New Times -lehdessä hän väittää, että jo marraskuussa tutut Yves Rocherista ilmoittivat hänelle, että FSB on kiinnostunut yhtiöstä. Kaikkia postisopimuksien kanssa tekemisisssä olleita toimihenkilöitä  juoksutetaan kuulusteluissa ja kaikilta kysytään tunnetteko Aleksei Navalnyin henkilökohtaisesti, oletteko osallistunut mielenosoituksiin.

Olipa kyse sitten poliittisesta ajojahdista kuten Navalnyi kertoo tai virallisen version mukaisesta, aivan sattumalta juuri oppositiojohtajaan kohdistuvasta petostutkinnasta, Yves Rocher on ottanut tässä rytäkässä siipeensä kaikkein pahiten. Nyky-Venäjä, jossa ihmiset ovat myös täysivaltaisia kuluttajia ja muodostavat mielipiteensä useampien eri tietolähteiden varassa, on monimutkainen paikka.  Aina ei tietenkään kaikki mene oikeudenmukaisesti tällaisissa julkisuuskampanjoissa, joissa yrityksiä nostetaan tikun nokkaan milloin mistäkin syystä. Mutta tällaisessa maailmassa länsimaiset yhtiöt ovat jo kauan eläneet kotonaan. Nyt ne joutuvat tottumaan elämään tällaisessa maailmassa myös Venäjällä. Yves Rocher joutuu postittamaan monta viehättävää kirjettä paikatakseen tämän yhden julkisuuteen vuotaneen kirjeensä aiheuttaman lommon.

Uskovatko venäläiset kaiken mitä televisiossa sanotaan?

Suomen Kuvalehdessä on mielenkiintoista keskustelua siitä, miten paljon venäläiset uskovat paikallisssa mediassa esitettyihin väitteisiin. Olga Derkatsh ja Vladislav Bykov esittivät hyvää analyysiä virheellisen tiedon leviämisestä ja levittämisestä Venäjällä.

Monen huomiota jutussa on kuitenkin herättänyt väite siitä, etteivät venäläiset ollenkaan kyseenalaistaisi median välittämää tietoa.  Susanna Niinivaara käsitteli viimeksi asiaa Suomen Kuvalehdessä. Toki on niin, että maailmankuvassa valmiiksi olevia asetuksia taitavasti hyväksi käyttäen saadaan vahvistettua haluttuja mielikuvia ja emotionaalisia reaktioita. Tästä on esimerkkejä kaikkialta maailmasta ja parhaiten mekanismi toimii tietenkin sellaisissa oloissa, joissa ensinnäkin kilpailevaa faktatietoa on vähän, mutta erityisesti sellaisissa, joiden taustalla on vuosikymmeniä jatkunut kilpailevien näkemysten ja maailmankuvien sensuuri.

Historiantutkija Nikolai Koposov kirjoittaa kirjassaan Kovennetun kurin muisti, että neuvostoihmisten henkistä itsenäisyyttä ei pidä aliarvioida. Mutta kun julkinen keskustelu oli raivattu puhtaaksi, ei ollut kilpailevia puheen tapoja, joilla asioita olisi voinut mielekkäästi käsitellä. Hän tulee suunnilleen samaan päätelmään kuin Orwell. Äärimmillään ihmiselle jäisi lopulta vain älyllisesti vajavainen tokaisu, että isoveli on epähyvä. Tässä sivuutetaan nyt dissidenttiälymystön saavutukset ja puhutaan suuren yleisön mahdollisuuksista monipuoliseen tiedonvälitykseen ja itseilmaisuun.

Olen itsekin Venäjällä asuessa ja suomenvenäläisten joukossa törmännyt paljon suurempaan epäluottamukseen ja kyynisyyteen venäjänkielistä mediaa kohtaan kuin suomalaisten joukossa "omaa" kohtaan konsanaan. Siihen lienee myös syynsä. Televisio oli hyvä tiedotusväline, tokaisee nuoruutensa Neuvostoliiton provinssissa elänyt. Siitä mitä televisiossa sanottiin, tiedettiin miten asia ei ainakaan ole.

Toinen puoli asiaa on ylenmääräinen kyynisyys, epäluottamus ja kaiken "tietäminen" vastoin mitä tahansa virallista tietoa.  On täysin mahdollista että ihminen ilmaisee mielipidemittauksessa torjuvansa virallisen tiedon ja toisaalta kyselyssä osoittautuu, että hän on omaksunut virallisella tiedotuksella tavoitellut asenteet melko hyvin. Tätä voidaan käyttää hyväksi myös propagandassa. Jopa Suomen venäläisten esittämät asiatiedot saatetaan torjua venäläisessä verkkokeskustelussa. Joo, joo, selittäkää mitä selitätte, kyllä me tiedetään. Perusasetuksiin osuva toisto toimii: venäläisiin kohdistuu ylenkatsetta ja vihamielisyyttä ulkomaailmassa. Turvaksi ja joidenkin itsetunnon lähteeksikin on tarjolla jämerä imperiumi.

Torjunnan ja omaksumisen ristiriidasta voisi ottaa esimerkiksi vaikka lasten adoption Yhdysvaltoihin kieltävä lain. Levada-keskus julkaisi 30.1. gallupin. (Venäjänkielinen linkki.) Tulokset täytyy asettaa sitä taustaa vasten, että tämän asian taakse oli heitetty koko valtioapparaatin viestintävoima.

Ensinnäkin 75 % kyselyyn vastanneista venäläisistä ei ottaisi adoptiolasta. 60% ei tiennyt, että ulkomaille saa adoptoida vain lapsia, joita venäläiset eivät huoli.

No mitä nyt pitäisi tehdä kun on kielletty amerikkalaisia adoptoimasta. Hallituksen suunnitelmat on kuultu hyvin. Vastanneista 37% katsoo, että nyt pitäisi vahvistaa kotimaista adoptiota ja 19% että pitää lisätä lastenkotien rahoitusta. Epäluulo virallista tietoa kohtaan on sen sijaan julkilausuttuna ihan entisellään. Kysymyksiin, uskotteko, että hallituksen toimilla saadaan lisää adoptioperheitä Venäjällä tai parannettua lastenkotilasten oloja, yli 60 % vastaa molempiin, ettei usko.

Vastaajista 38% arvioi, että adioptiokieltolaki on säädetty oikeasti lasten parasta ajatellen. 40% on samaa mieltä seuraavan väittämän kanssa: yritykset perustella lakia lasten parhaalla, on demagogiaa ja kyynistä yleisen mielipiteen manipulointia. 22% ei osaa sanoa.

Adoptiot Yhdysvaltoihin kieltävään lakiin suhtautuu ainakin osittain positiivisesti 41% vastanneista, ainakin osittain kielteisesti 30% ja 19% ei osaa sanoa. (Tämä siis oloissa, joissa 60% ei tiennyt, että ulkomainen adoptio on viimeinen vaihtoehto.) Jos kysytään niin päin, pitäisikö ulkomainen adoptio sallia joillakin ehdoilla, niin  69% on sallimisen kannalla, ainakin joillakin ehdoin. Mm. sairaiden lasten adotio (22%) tai adoptio säännöllisellä jälkivalvonnalla (39%) pitää näiden vastaajien mielestä sallia.

Näistä(kään) tuloksista on vaikea vetää sellaista johtopäätöstä, että venäläinen uskoisi kritiikittä kaiken mitä televisiossa sanotaan. Hyvin erikoisia mielikuvia maailman menosta paljolti valtion television varassa elävien joukossa varmasti syntyy. Mutta se on vähän eri asia.

Lisäksi television monopoli on murtumassa. Internetin merkitystä ei pidä liioitella, televisio on ainakin lyhyellä tähtäimellä edelleen merkittävin tekijä julkisessa sanassa. Ria Novosti julkaisi hyvän infografiikan siitä, miten paljon netin käyttäjiä Venäjän eri alueilla on. (Venäjänkielinen linkki, mutta viemällä kursorin alueen päälle kartassa näkyy netin käyttäjien prosenttiosuus väestöstä.) Maailmankuvan syvärakenteita vastaan menevä tieto on melko hampaatonta. Sen sijaan sosiaalisissa verkoissa leviävä monensuuntaisen vuorovaikutuksen kulttuuri, ylirajaisuus ja kontrollointimahdollisuuksien vähäisyys ovat merkittävämpiä asioita.

Internetin rajoittamista koskevia suunnitelmia tosin on oraalla. Sen sijaan, että yritettäisiin torjua erilaisia sivuja, on kehitetty vapaaehtoinen ennakkosensuurikokeilu. "Turvallisen internetin liitto" on  sopinut yhdellä nimeämättömällä Venäjän alueella kokeilusta, jossa testialueen kaikki 29 operaattoria alkavat tarjota vain liiton "puhtaiksi" toteamia sivuja käyttäjille. Izvestijan jutussa (venäjänkielinen linkki) liiton puhemies kaavailee, että jos haluaa entiseen malliin täyden pääsyn internetiin, on solmittava uusi sopimus ja "kaikista mahdollisista vahingoista käyttäjä ottaa vastuun itselleen". Turvallisen netin liiton tiedotustilaisuudessa istuu näköjään mm. muista yhteyksistä tuttu Pavel Astahov.

On vaikea sanoa miten vakavia tällaiset kokeilut ovat tai miten menestyksellisiä ne voisivat nyky-Venäjällä olla. Joka tapauksessa uutinen on mielenkiintoinen nykyisen mediakeskustelun oloissa.

Rikos vai sairaus

Nyt kun katsoo Venäjää ja sen jumalanpilkkahärdellejä ja homolakeja, niin tulee mieleen, että Suomessa Hannu Salama sai tuomion jumalanpilkasta 60-luvulla ihan vain romaanitekstinsä takia. Kekkonen tajusi armahtaa. Suomessa on edelleen täysin mahdollista syyttää ihmistä "uskonrauhan rikkomisesta" sanojen takia. Ei kirkossa/synagogasssa/moskeijassa härväämisen tai rituaalien häirinnän takia, vaan sanojen. Eihän siitä tietysti kahta vuotta työleiriä tule, mutta rikoslaki on edelleen tällainen.
Toisekseen homoseksuaalisuus poistui Suomessa rikoslaista vuonna 1971 ja tautiluokituksesta 1981. Jälkimmäisen asian ja sitä edeltäneen keskustelun muistan jo oikein hyvin. Ei se helppoa ole kaikille vieläkään. Ihan pakko on poikien mennä sumuttamaan kaasua tai heittelemään kananmunia pride-kulkueen päälle. Häiritsee niin tavattomasti heidän rauhaansa.
Ottaen huomioon tähänastisen historian Venäjällä tullaan ilmeisesti normiaikataulussa. Homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu Neuvostoliitossa vuodesta 1933 ja se on ollut Venäjällä laillista vuodesta 1993, hätäiset 20 vuotta. Kaikki reaalisosialismiin sopimattomat ilmiöt, huumeet, prostituutio, homous, pedofilia ja niin edelleen sekaantuivat toisiinsa hapatukseksi, joita ei tietenkään voittoisassa sosialismissa mieluiten ollut olemassakaan.
Monet julkiset keskustelut ja yhteiskunnalliset prosessit, joita läntisessä maailmassa on kivuliaasti ja edestakaisin velloen käyty kymmeniä vuosia, ovat olleet tietyllä tavalla jäädytettyinä ja tulevat Venäjällä kaikki yhtä aikaa pinnalle kuin painekattilasta. Monissa asioissa mentaliteetti vaikuttaa tutulta, jos on elänyt sen ajan kun homous oli Suomessa rikos tai vähintään sairaus.
Juuri tällä hetkellä naapurissa jumalanpilkasta, homoseksuaalisuudesta tai muista arvokysymyksistä keskustelemista kärjistää lisäksi valtioideologian yhä tiukempi kietoutuminen omaleimaisen sivilisaation ideaan. Ja ortodoksiseen kirkkoon Bysantin katkeamattomana perintönä ja tämän omaleimaisen sivilisaation todentajana.
Keskustelussa esitetään, että omaleimainen ortodoksinen sivilisaatio on tällaisissa "moraali"asioissa turmeltunutta länttä ylempänä ja pitäytyy omaan arvomaailmaansa. Tämä omaleimaisuus kuitenkin ilmenee ihan samanlaisina argumentteina, joita läntisen maailman keskustelussa esitettiin vuosikymmeniä sitten. Viime vuonna Levada-keskuksen tekemän mielipidetiedustelun mukaan 32% venäläisistä katsoi homoseksuaalisuuden olevan "sairaus tai psykologisen trauman tulosta" ja 43% arvioi sen olevan "moraalitonta ja huono tapa". Vastaajista 17% piti sitä "seksuaalisena suuntautumisena, jollainen voi olla olemassa heteroseksuaalisuuden rinnalla".
Mielipide-erot näissä asioissa eivät noudata poliittisia rajoja, eikä tässä liene kyse pelkästään poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta, vaan myös arvopolitiikasta. Varmasti länsimaissa on paljon ihmisiä, jotka ajattelevat, että homoutta voi  ihmisessä tukahduttaa tai edistää tai että se on valinta. Tai sairaus. Venäjällä heitä vain on huomattavasti isompi osuus väestöstä kuin vaikkapa Pohjoismaissa. Myös päättäjien keskuudessa. Luin hiljattain vasemmisto-oppositiojohtajan Udaltsovin vaimon Anastasian twitteristä, että homopropagandan kieltävä laki on ihan hyvä, eivätpähän mene kouluihin vääristämään lasten mieliä.
Vaikeita nämä asiat ovat myös läntisessä maailmassa. Suomalainen päättäjä voi perustella kielteistä kantaansa homoliittoon sillä, että hän on oppinut kotoa sellaisen arvomaailman: miespari on väärin.
En aio käsitellä homoseksuaalisuutta sinänsä. Olen käsittänyt tuoreimman tutkimustiedon populaareista esityksistä, että sukupuolista suuntautumista säätelisi ihmisen syntymässä saatu kovalevy. Tätä kyseenalaistetaan yhteiskunnallisessa keskustelussa kovasti juuri siksi, että se haastaa syvälle juurtuneet valintaa ja sairautta koskevat käsitykset.
 Enemmän minua kiinnostaa sellainen yhteiskunta- ja valtiokäsitys, jossa kaikkien ihmisryhmien tasavertainen kohtelu tavoitteena ylittää sen, minkälaisia tuntemuksia nämä ihmisryhmät herättävät yksittäisissä päätöksentekijöissä. Aiheuttivatpa näitä tuntemuksia sitten esteettiset, uskonnolliset tai kotikasvatukselliset tekijät. Kyse ei ole "suvaitsevaisuudesta". Kyse on periaatteesta, jossa valtion oikeus kieltää ja rajoittaa yksilöiden tai ihmisryhmien toimintaa pitää perustua siihen, että toiminnasta on jotain selvästi osoitettavaa haittaa muille yksilöille tai koko yhteisölle.
Pitkien yhteiskunnallisten prosessien aikana on vaikea nähdä omia kantojaan ja koko kysymystä ulkopuolelta. Varmasti orjuutta aikoinaan kiihkeästi puolustaneet ihmiset myös aidosti pitivät eriväristen muka aivan samankaltaista ihmisyyttä aidosti luonnottomana ja raamatun ilmoituksen vastaisena. Noidat olivat aivan todellinen uhka ihmisyhteisölle ja heitä piti Jumalan avulla paljastaa ja hävittää. Antiikin Kreikassa taas seniorin ja juniorin miehen välinen eroottinen ystävyys oli tavallinen asia ja silti antiikin sivistyksestä ponnistavat ihmisyhteisöt suhtautuvat sellaiseen nykyään kielteisesti.
Kristityillekään ei kivisiin laintauluihin ole hakattu kuin kymmenen pykälää. Kaikki muu yhteiskunnassa elää sitä mukaa kun ihmisyhteisö omaksuu uutta tietoa ja setvii keskenään oikean elämisen mallia. Jälkimmäisen prosessin vapaudesta pitää huolehtia. Huolestua kannattaa siinä vaiheessa, jos alkaa näyttää siltä, että nyt on löydetty ikuiset arvot, joiden mukaan kaikki pitää pakottaa elämään ja niitä vastaan puhuminen pitää kieltää. Tämä meidän vaiheemmekaan kun ei ole inhimillisen kehityksen päätepysäkki.

Saako venäläisnuori opiskella ulkomailla eli isänmaallisen retoriikan rekyylistä

Viime aikoina Venäjältä tulevat uutiset nostavat mieleen venäläisiä sanontoja. Ehkä siksi, että sanonnat ovat kotoperäisinä niin ilmaisuvoimaisia joidenkin paikallisten tilanteiden tiivistämisessä.
Otetaan vaikka Yhtenäinen Venäjä -puolueen näkyvästä duumaedustajasta, Sergei Zheleznjakista syntynyt kohu. Tai oikeastaan kohu syntyi hänen tyttäristään, joista toinen opiskelee maineikkaassa amerikkalaisessa koulussa Sveitsissä ja toinen Queen Mary -yliopistossa Lontoossa.
Tässähän ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, että venäläisen eliitin jäsenen lapset opiskelevat ulkomailla. Meillä siinä ei ylipäänsä ole mitään ihmeellistä, että joku opiskelee ulkomailla, joten mistä häly?

Häly on tietysti luonteeltaan poliittinen ja selittyy isä Zheleznjakin näkyvällä roolilla valtiojohtoisen isänmaallisuuden nostattajana.  Jos aktiivisesti puuhaa lakeja, joilla ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä vaaditaan rekisteröitymään "ulkomaalaisiksi agenteiksi", jos kallis länsipuku yllä antaa haastattelua, että ihmisten pitäisi käyttää venäläisiä trikoovaatteita, jos vaatii pakollista kotimaisen tuotannon kiintiötä elokuvateattereihin ja ylipäänsä puhuu isänmaallisen kasvatuksen ja arvojärjestelmän välttämättömyydestä, omien tyttärien eliittielämä ulkomailla antaa tietysti poliittisille vastustajille avopaikan.

Kauhea kuhina netissä, poliittiset vastustajat muistuttavat, että orpolapsia nämä eivät päästäisi länteen adoptoitaviksi, mutta omat lapset asuvat siellä, se ei ole ongelma. Puolustajat karjuvat, ettei poliittisen vastustajan lapsiin saa kajota, syytetty todistelee mistä on rahansa saanut ja yksi ääni on mustan perinteisen kateuden joilotus. Herravihaa ei ole Venäjällä ainakaan yhtään sen vähempää kuin Suomessakaan. Koulutuksen hinta, kauniit, viihtyisät sisäoppilaitokset, neitien kampaukset, vaatteet, matkailut ja harrastukset ovat toki julkaistujen kuvien ja heidän sosiaalisessa mediassa itse julkaisemiensa kertomusten mukaan kalliita, mutta eivät mitään astronomista. Merkittäväksi ne tekee koettu epäoikeudenmukaisuus, se näkökanta ja käsitys, että tällaista hyvinvointia ei ole kaikkien mahdollista tasaväkisenä tavoitella.

Tietysti se, että elää eri tavalla kuin opettaa, on poliittinen ongelma missä tahansa. Eikä tässä sinänsä vielä mitään. Kaikki "normalno". Mutta ei mikään asia niin huonosti ole, etteikö oma puoluetoveri voisi tilannetta pahentaa. Mitä tekevät puoluetoverit, kun asiasta tulee skandaalinpoikanen?
Puolueen työmiessiiven patriooteilla on vastaus ongelmaan valmiina. Yksi vaatii ulkomailla koulutusta hakevilta sitoumusta Venäjälle palaamisesta ja toinen haluaa kieltää lailla ulkomaisen koulutuksen KAIKKIEN venäläisten korkeiden viranhaltijoiden ja poliitikoiden lapsilta.  Puuttumatta hankkeen realistisuuteen, nämä ovat valtapuoleen ja parlamentin jäseniä, joita ainakin toinen hakee kommunisteilta tukea hankkeeseensa, kertoo radiokanava Eho Moskvy. (Venäjänkielinen linkki)

Niin, se sanonta? Venäjän vakiintuneessa eliitissä on todennäköisesti tässä kohtaa muisteltu vanhaa hyvää sanontaa, että pakota vähälahjainen jumalaa rukoilemaan, niin sehän hakkaa vaan otsansa hajalle. Ei venäläisellä eliitillä ole mitään aikomusta - eikä järkevästi ajateltuna mitään syytäkään - sulkeutua Venäjän sisälle ja rajoittaa valinnanvaraansa pelkästään venäläisiin vaihtoehtoihin koulutuksessa, terveydenhoidossa, autoissa, vaatteissa tai muissa kulutushyödykkeissä, vapaa-ajanvietossa ja niin edelleen. Eihän sillä tavalla tehdä missään muuallakaan globalisoituneessa taloudessa. Eivät niin aio tehdä muutkaan venäläiset, vaan jokainen kuluttaa mahdollisuuksiensa mukaan missä ja miten haluaa. Tavallisten ihmisten virta tavanomaisiin matkakohteisiin ulkomailla ei ole hiljenemässä. Helsingissä tehdään taas uusi ennätys venäläisyöpymisissä vuoden vaihteen juhlien aikaan.

Mutta ulkoisen vihollisen käyttäminen sisäpoliittisena työkaluna on aiheuttanut kiusallisen tilanteen, jossa osa väestöstä ottaa retoriikan tosissaan ja oppositio tietysti käyttää mielellään hyväkseen julkilausuttujen tavoitteiden ja todellisten valintojen välistä ristiriitaa.

Viime aikoina uutisia naapurista on tullut tiuhaan tahtiin. Julkinen poliittinen elämä on ollut pitkän hiljaiselon jälkeen epätavallisen kovaäänistä ja nopeatempoista. Välillä populistiset ulostulot muistuttavat kilpailua siitä, kuka keksii mielikuvituksellisimman uuden lakiesityksen ennen uutta vuotta. Kuten koulunkäynnin kieltäminen ulkomailla tai ulkomaan kansalaisen työskentelyn kieltäminen televisiossa. Viimeksi mainitun idean sai aikaan Vladimir Pozner, joka välillä esittää ykköskanavalla kriittisiä havaintoja asiain tilasta. Hänellä on Venäjän kansalaisuuden lisäksi Ranskan ja Yhdysvaltain passit. Vanhan mallin mustamaalauskampanjatkin ovat jälleen ilmestyneet paitsi oppositioblogeihin, myös valtaapitävälle lojaaleihin lehtiin. Laajalevikkisissä lojaaleissa lehdissä ja valtion televisiokanavilla tietysti trollataan niitä, jotka ovat joutuneet viralliseen epäsuosioon ja opposition blogeissa taas valtaapitävää leiriä.

Olipa poliittinen etumerkki mikä hyvänsä, kuvakertomukset epäsuosioon joutuneesta entisestä maatalousministeristä tai skandaalinkäryistä lapsipolitiikkaa henkilöivästä lapsiasiamiehestä vetoavat kaikki samaan perusvireeseen: noin eliitti siis itse asiassa elää ja asiansa hoitaa. Linkit ovat venäjänkielisiä, mutta kuvat ovat yleismaailmallista visuaalia.

Nämä korkean profiilin kohut eivät välttämättä ole poliittisesti vakavasti otettavia itsessään. Uutta on julkisten ristiriitojen aiheuttaminen hallitsevan eliitin sisälle aiemman varovaisen otteen sijasta. Varsinkn orpolapsien adoptoinnin kieltävä lakilisäys vastauksena amerikkalaisten Magnitski-lakiin ovat herättäneet osan hallituksesta, muun muassa ulkoministerin ja opetusministerin julkisesti vastustamaan hanketta ja presidentin oma ihmisoikeuselin katsoo sen olevan perustuslain vastainen. Julia Latynina kirjoittaa Moscow Timesissa että viime aikoina Kreml on itselleen epätyypillisesti tuottanut nopeaan tahtiin ihan itse itselleen täysin tarpeettomia ongelmia.

Ehkä kyse on kuitenkin ihan vain sisäpolitiikasta. Koska jossainhan sitä aina tehdään. Ellei sitä tehdä parlamentaarisen demokratian raamissa hallituksen ja opposition välillä niin sitten sitä tehdään poliittisen eliitin sisällä.

EDIT: Ulkoisen vihollisen käyttämisestä tuli vain sen verran mieleen, että joskus herää itselle kysymys miksi vaivautua kommentoimaan näitä asioita blogissa tai sosiaalisessa mediassa ollenkaan. Varsinkin kun on tässä viime aikoina seurannut sitä kuinka kollegoita trollataan mitä ihmeellisimmillä tavoilla netissä ja livenä. Joku saa silmilleen Venäjälle levitettyjä valheellisia väitteitä  toiminnastaan tai kirjoituksistaan, toista muistetaan tutkintapyynnöillä ja muulla temppuilulla. Suomalainen ihminen tietysti vähän säikähtää neuvostokonsteja kun ei ole niihin tottunut ja esimerkiksi loukkaantuu kovasti suorasta, hätkähtämättömästä valehtelusta, kun sekin on konstina vähän vieraampi.
Mutta jos ajatellaan, että häirinnän tarkoituksena on karsia omaehtoista, moniäänistä yhteiskunnallista keskustelua, niin silloin sitä lienee syytä jatkaa ihan omaan tahtiinsa ihan omista aiheistaan, juuri trollauksen takia, ei edes siitä huolimatta. Koska sekä vaikeneminen että turha provosoituminen ovat "toimituksellisen päätösvallan luovuttamista ulkopuolisille", senkin voisi muistaa, että lieveilmiöt ovat vain (kovaääninen) osa kanssakäymistä naapurin kanssa, eikä niistä ole suurin osa venäläisistä tai heidän eliitistään järin kiinnostuneita. Heillä on elämä.

Ruplan maa eli mitä kaikkea en tiennyt Venäjän taloudesta

Luin tässä kuluneella viikolla Pekka Sutelan kirjaa Ruplan maa: Miten Venäjästä tuli normaali talous. Vähän harmittelin sitä, että kirja tuli vasta nyt kun omani meni jo tuotantoon. Näin valmiiksi ajatellusta jutusta lainaaminen olisi helpottanut omaa työtä ja luultavasti parantanut lopputulosta. Mutta hyvä kun tuli nytkin tällainen kirja. En ole ainakaan nähnyt, että suomeksi olisi ilmestynyt yhtä monipuolista esitystä aiheesta.

Kirjan ehdottomasti parasta antia ovat erittelevyys ja asioiden esittäminen historiallisessa ja maailmanlaajuisessa kontekstissa. Maailmassa on ylitarjontaa teksteistä, joissa selitetään miten ja miksi asiat ovat Venäjällä "huonosti" tai miten ja miksi ne ovat "hyvin" ja päivitellään maan kaikkinaista omalaatuisuutta. Lisäksi on virkistävää lukea tekstiä, joka kertoo, mitä ei tiedetä, pystytä mittaamaan tai keskustellaan muusta tietämisen rajallisuudesta. Etenkin sellaisen esitystavan rinnalla, missä tiedetään kaikki, halki, poikki ja pinoon.

Toisekseen tekee mieli kehua yleistajuisuutta ja sujuvuutta. Lievää harrastusta asiaa kohtaan tietysti vaaditaan, että ylipäänsä tarttuu tällaiseen kirjaan, eihän se varsinaisesti Jerry Cottonia korvaa. Joskus aikojen alussa suoritetusta kansantaloustieteen perustentistä on olevinaan iloa kirjaa lukiessa, mutta ei sitä siihen  tarvittaisi.

Ruplan maa purkaa "yleisesti tunnettuja" hokemia. Se esittää tutkimukseen, tilastoihin ja pitkäaikaiseen tutkimuskokemukseen perustuvaa analyysia, joka ei pelkästään kuvaa vaan myös selittää mistä Venäjän talouskehityksen eri puolissa on kysymys. Missä ollaan nyt, mitä kaikkea on kesken, miten kehityskulut vertautuvat maailmanlaajuisesti kehittyviin talouksiin ja minkälainen matka missäkin asiassa on tehty kahdessakymmenessä vuodessa Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

En löydä kirjasta poliittista agendaa, jonka olisi tarkoitus "puolustaa" tai "vastustaa" harjoitettua talouspolitiikkaa, vaan kerta toisensa jälkeen politiikkatoimet ja muu julkisen vallan käyttö arvioidaan seuraustensa perusteella. Venäjän julkisen vallan luonne on aiheuttanut ja aiheuttaa talouskehitykselle ongelmia ja rajoitteita ja tämä todetaan kirjassa toistuvasti. Monta asiaa on kuitenkin tehty myös oikein - talouskehityksen kannalta katsottuna - mikä tahtoo hokemien tasolla unohtua.

Kun faktaa on paljon, sitä on pakkautunut kolme ja puolisataa sivua aika tiiviiksi kakuksi. Onneksi luvut toimivat itsenäisestikin, lukiessaan hieman oikonut kollegani huomauttaa. Hänen mielestään oli helpottavaa myös se, ettei tarvitse hirveästi miettiä asioiden paikkansapitävyyttä - kokee olevansa turvallisessa kyydissä.

En ryhdy kovin laajasti konkreettista sisältöä tällä paneutumisella esittelemään, mutta muutama mielenkiintoinen huomautus jäi mieleen kertalukemalla.

Ensinnäkin, kyseessä on nimen omaan kehittyvä markkina. Ja markkinan oikeanlainen rakenne on ainakin yhtä tärkeää sen toimivuuden kannalta kuin yksityisomistus. Kun neuvostoautotehdas valmisti itse kaiken renkaista tuulilasinpyyhkimiin, moderni markkinatalous on monimutkainen, logistisesti vaativa verkosto tiedonkulkua, alihankkijoita, kuljettajia ja niin edelleen. Tämä kehitys on Venäjällä pahasti kesken, mutta merkkejä on näkyvissä.

Toinen hyvä niputus on se, miksi Keski-Euroopan maissa siirtymä markkinatalouteen on ollut sujuvampi. Venäjällä etäisyys markkinatalouteen oli yksinkertaisesti pitempi: ajassa, ajattelussa, rakenteissa.

Kolmas on energiasektorin roolin yksityiskohtainen käsittely. Yksinkertaistus, jonka mukaan Venäjän koko talous lepää öljyn ja kaasun varassa, on ehkä oikeansuuntainen, mutta riittämätön kuvaamaan koko monimutkaista todellisuutta. Pienessä vientivetoisessa maassa, kuten Suomessa, häviää joskus näkyvistä se, mitä tarkoittaa iso maa, iso väestö, iso kotimarkkina, joka kuitenkin saa jatkuvasti vientituloja energiakaupasta. Vaikka ei voikaan elää sen ylijäämän varassa kuten esimerkiksi Persianlahden pienet öljyvaltiot.

Edessä on tiukkoja paikkoja, sillä kasvun helpot hedelmät on 2000-luvulla melkeinpä poimittu ja nyt Venäjän pitäisi löytää paikkansa maailmantaloudessa alhaisten tuotantokustannusten Aasian ja korkean teknologian ja kehittyneiden palvelujen Euroopan välissä. En tiedä tietääkö tähän ongelmaan vastausta kukaan. Minulla on tätä kirjoitettaessa tosin vielä lukematta Ruplan maan tulevaisuutta käsittelevä kohta.

Ylen aamu-tv haastatteli kirjoittajaa 1.11.2012 - sitten kun lakkaa näkymästä verkossa niin sitten se ei enää näy...

Jos linkkaisi vielä nettikirjakaupankin